#9. etsintä
Photos and Videos about #9. etsintä
9. Etsintä

   Hiro katsoi avuttomana laiturilta, yrittäen tavoittaa katseellaan hukkuvaa poikaa.

“Missä hän on?” hän kuuli Mizuton kysyvän vierestään. Hän oli jättänyt oman konnansa kanssa tappelun heti kun Tsukiya oli pudonnut veteen.

“En usko että hän pääsee pintaa. Vesi on jäätävää ja tynnyrit tekevät nousun melkeinpä mahdottomaksi. Mikä sääli. Pojan kanssa olisi varmasti ollut kiva tapella pitempään”, he kuulivat Earlin sanovan.

   Kääntyessään katsomaan ryöväreitä he huomasivat yhden kainalossa pienen punaisen arkun, jonka pintaan oli maalattu kullalla joitain kuvioita.

   “Meillä kuitenkin on kamala kiire. Leikkikää kiltisti keskenänne”, yksi roistoista sanoi. Pian he juoksivat jo sataman suuntaisesti pois paikalta.

  “Se on minun! Lapseni tarvitsevat ruokaa! Antakaa se takaisin!” merimies, joka oli tapellut yhden roiston kanssa, huusi ja juoksi perään.

“Hiro, Riku, Suzu. Katsokaa, että Tsukiya selviää tuosta. Me muut menemme jahtaamaan noita ryöstäjiä. Odottakaa sitten täällä”, Tam sanoi. Pian June ja Mizuto olivat kadonneet Tamin perässä kaupungin kaduille.

Se ei kuitenkaan huolettanut jäljelle jääneitä lapsia. He yrittivät epätoivoisesti etsiä Tsukiyaa. Hänellä kesti liian kauan päästä pintaan.

“Häntä ei näy! Miksi hän ei ui pintaan!” Suzu huusi paniikissa. Hiro etsi katseellaan myös toista poikaa, mutta tiesi että jos hän ei vielä kerran ollut pinnalla hän olisi suuremmassa vaarassa kuin he alunperin ajattelivat.

   Hänen ajatuksensa palasivat menneisyyteen, aikoihin jolloin Tsukiya ja Mizuto puolustivat heitä ensimmäisen kerran, heidän ihka ensimmäisenä koulupäivänä. Kaksi vanhempaa oppilasta olivat ahdistaneet heidät, kun June, Mizuto ja Tsukiya huijasivat heitä pakenemaan. He olivat tehneet sopimuksen etteivät antaneet kenenkään määräillä heitä. Hiro ja Riku eivät olleet onnistuneet siinä, ja se oli ollut juuri näiden kahden muun pojan ansioista ettei hänellä aina ollut mustasilmä koulun jälkeen.

   Tuota muistoa ajatellen Hiron sisällä kohosi viha itseään kohtaan. Miksei hän voinut olla rohkeampi? Miksei hän osannut puolustaa itseään kiusaajilta? Entäs nyt kun Tsukiya oli hukkumaisillaan ja he seisoivat rannalla avuttomina.

   Hiro riisui takkinsa ja hyppäsi veteen.

“Hiro!” Suzu huusi. Hiron veti henkeä ja sukelsi. Hän avasi silmänsä veden alla ja etsi toista poikaa. Tsukiya leijui aavemaisesti viiden metrin syvyydessä. Näky oli kammottavalla tavalla kaunis. Tsukiyan hiukset ajelehtivat pojan kasvojen eteen peittäen suljetut silmät. Viitta hulmusi hänen kehonsa ympärillä kuin poika seisoisi tuulisella kalliolla.

   Hiro muistutti itseään ettei ollut täällä ihastelemassa ystävänsä kuolemaa ja että pojalla itselläänkin oli vain rajallinen määrä happea. Hiro ui toisen pojan luo. Hiro ei ollut koskaan kummoinen urheilija, eikä uinut tästä syystä juuri koskaan. Se näkyi nyt, sillä hänen uinti tapansa ei ollut nopea ja vahva. Hän pääsi toisen pojan luo mutta hän tarvitsi happea. Hän tarttui epätoivoisesti poikaa ranteesta, mutta he liikkuivat liian hitaasti.

   Hiroon levisi pakokauhu. He eivät pääsisi täältä elossa pois. Miksi? Miksi Mizuto ja June lähtivät? Miksi Suzu tai Riku tulleet auttamaan? Miksi Tsukiyan täytyi olla niin huolimaton? Miksi he olivat joutuneet tänne? Miksi hänen täytyi olla niin heikko? Nämä kysymykset pyörivät hänen päässään kuin mehiläisparvi.

   Hiro ei voinut enää pidätellä henkeä. Hän oli tajunnan rajamailla. Hän hengitti vettä sisään. Ja hengitti ulos. Sisään ja ulos. Pian Hiro tajusi tämän ja järkyttyi vielä pahemmin. Miten? Kaikki muut kysymykset kaikkosivat ajatuksista jättäen vain sen jälkeensä. Hän vilkaisi ylös ja siellä edelleen oli vedenpinta. Ainoa selitys, jonka Hiro pystyi keksimää, oli elementit. Tämän täytyi olla hänen elementtinsä tekosia. Mikä se oli?

   Samaan aikaan kun hän tajusi sen, hän muisti toisen pojan. Vaikka Hiro pystyikin hengittämään veden alla toinen poika oli edelleen vaarassa. Hän tarttui kahdella kädellä Tsukiyan olkapäistä. Hänen voimansa oli vesi, joten hän voisi toivottavasti hallita merivirtoja heidän ympärillään.

   Ei aikaakaan kun Tsukiya ja Hiro lensivät vedestä kuin tykinkuula. He putosivat kivuliaasti koville kivilaatoille. Siinä missä Hiro hengitti raskaasti ja yritti päästä pystyyn Tsukiya ei liikahtanutkaan.

  “Hiro!” Suzu huusi. Poika katsoi tyttöä ja näki jonkin välähtävän hänen kaulallaan. Puukko. Joku mies seisoi tytön takana ja tutkaili kahta uimaria. Riku makasi maassa tajuttomana. Hiro kääntyi katsomaan Tsukiyaa, mutta ei nähnyt mitään, joka olisi kertonut pojan vielä elävän. Hiro konttasi nopeasti pojan luo ja laski kätensä pojan rinnan päälle. Hän keskittyi ylimääräiseen nesteeseen pojan sisällä.

“Hei! Mitä sinä teet?” Hiro kuulo uhkailijan kysyvän. Hän tunsi kuinka jokin Tsukiyan keuhkoissa liikkui ja hän veti sitä kohti suuta. Pian valtava määrä vettä pursusi ulos, mutta poika ei edelleenkään hengittänyt.

   “Hoi! Saat nyt kertoa mitä hemmettiä nyt teet. Poika on kuollut etkä voi asialle enää mitään. Mutta se mitä voit tehdä nyt on että kerrot nyt kiltisti keitä te olette ja miksi sekaannutte asioihimme”, mies kysyi. Hiro ei kuunnellut häntä. Hän ei voinut. Liian myöhäistä. Tsukiya oli kuollut. Suzu kirkaisi. Hiro kääntyi vihdoin katsomaan ja näki haavan Suzun kaulalla. Mies oli painanut puukon liian syvälle ja ohut verinoro valui kaulaa pitkin Suzun paidalle.

   Hiro näki punaista. Ensin hän ei voinut pelastaa poikaa joka oli auttanut hänet pois monesta tilanteesta, mutta nyt hänen toisen ystävänsä henkeä uhattiin.

   Kukaan ei tiennyt mitä tapahtui, kunnes oli liian myöhäistä. Suzun vangitsija huusi kauhuissaan ja peruutti pois Suzun luota. Hän maistoi veren hänen suustaan ja yskän puuska iski. Se oli tavallista kivuliaampaa ja hän pudottautui polvilleen. Hän tajusi pian sylkensä olevan punaista. Hän yski verta.

   Hiro ei tajunnut mitään tapahtumasta. Hänen ajatuksensa pyörivät muistossa, jota hän ei tiennyt omaavansa. Hän käveli yksinään sateisessa puistossa. Lopulta hän kuuli ääniä ja löysi pien itsensä äitinsä suojelevasta sylistä. Hän näki isänsä, setänsä, poliisin ja muutaman tuntemattoman ihmisen seisovan heidän ympärillään helpotuskasvoillaan. Hänen katseensa seurasi jokaista paikalla olijaa, kunnes ne laskeutuivat tuntemattomaan mieheen. Hänen kasvoillaan oli julma hymy. Hiro ei tiennyt mitä ajatella siitä tilanteesta, mutta liian pian mies uhkasi Hiron setää puukolla ja puhui jotain omituista. Hän kuuli keskustelua, mutta oli niin raivoissaan ettei saanut kiukkuaan laantumaan.

   Ympärillä oli sekasorto kun mies oli yhtäkkiä lyyhistynyt ja alkoi vuotaa verta mitä epämiellyttävimmistä paikoista.

“…huomiosi arvoinen! Et olen murhaaja!” hän kuuli äitinsä huutavan hänelle. Kamala totuus iski häneen. Teinkö minä tuon? Ei! En ole murhaaja!

“Et ole vielä. Saa nähdä oletko ja kahdenkymmenen vuoden päästä. Mutta juuri nyt et ole valmis kantamaan tätä muistoa. Kasva normaalisti. Tapaamme jälleen”, Hiro kuuli äänen ajatuksissaan. Se jälkeen hänen olisi pitänyt unohtaa kaikki.

   “Ole kiltti ja lopeta! Hiro!” joku huusi. Äiti? Ei, joku muu. Hän oli edelleen Anglidassa. Voi kunpa hän pääsisi jo kotiin, piiloutua koneiden ja kirjojen sekaan.

   “Hiro!” Suzu ravisteli hänet hereille ajatuksista. Tytöllä oli kyyneleitä silmissään. Hän katsoi poikaa pelokkaasti eikä poika tiennyt miksi. Hän näki pian syyn miksi. Mies, kuka oli aikaisemmin uhkaillut Suzua, makasi nyt maassa verilammikon keskellä. Hiron muistot aiemmasta kerrasta palasivat liian nopeasti. Hänen päätään rupesi särkemään liian nopean muistojen vyöryn takia ja pian hän menetti tajuntansa.

   Hiro räpytteli silmänsä auki. Hänen pääkipunsa ei ollut kadonnut minnekään, mutta paikka oli eri. Hän huomasi makaavansa lämpimässä sängyssä villapeitteiden alla. Joku istui hänen vieressään valvoen hänen unta. Poika käänsi päätään ja näki Rikun istuvan penkillä katselevan avoimesta ikkunasta ulos auringonpaisteeseen.

   “Riku”, Hiro köhisi. Hänen äänensä oli jossain vihaisen mehiläisparven ja vanhan nuhaa sairastavan miehen välimaastossa. Riku kuitenkin kääntyi katsomaan Hiroa hymy leviten kasvoille.

“Olet hereillä. Se on hyvä. Luulimme hetken että olimme taas menettäneet sinut”, Riku sanoi. Hiro katsoi serkkuaan väsyneenä.

  “Mitä tapahtui?” Hiro kysyi. Riku muuttui vaivaantuneeksi.

“Minä en ole varmaan paras henkilö kertomaan. Tiedän vain sen, että sait Tsukiyan pois vedestä, tapahtui joitain… outoa, sinä pyörryit ja Mizuto, June ja Tam palasivat. He kantoivat meidät sitten tänne. Tapahtumasta on kulunut kolme päivää. En ole poistunut rinnaltasi oman heräämisen jälkeen. Annoit meille kaikille pienen huolen aiheen”, Riku kertoi. Hiro ei voinut tavoittaa serkkunsa katsetta.

   “Miten… Miten Tsukiya voi? Onko hän…” Hiro ei voinut sanoa lausetta loppuun. Ajatus yksinään oli kammottava. Se ettei hänen ponnistelunsa ollut tarpeeksi. Ja hän tosissaan uskoi näin.

   Riku oli sanomassa jotain, mutta joku ehti häntä ensin:

“Olen vielä elävienkirjoissa. Voisin varmaan siitä kiittää sinua.” Tsukiya seisoi oven lähellä nojaten omahyväisesti seinää vasten. Hetkeen Hiro ei saanut sanaa suustaan. Kun hänen äänensä palautui, hän puhui vapisten:

“Ts-Tsukiya? Sinä… sinä elät!”

“Ainakin toivon niin. Tai ehkä haamuna olisi mukava olla. Voisi kävellä tavaroiden läpi. Toisaalta…” Tsukiya puhui, kunnes Riku keskeytti hänet:

“Ole kiltti Tsukiya. Hän heräsi juuri.” Tsukiya hymyili vastaukseksi. Hänen ilme muuttui kuitenkin pian totiseksi.

“Olethan kunnossa?” hän kysyi. Hiro näki Rikun katsovan ärtyneenä toista poikaa, mutta vastasi:

“En tiedä. Fyysisesti olen vain väsynyt, mutta henkisesti…” Hän jätti lauseensa kesken, sillä hän ei tiennyt mitä vastata. Oliko hän peloissaan? Vihainen? Pettynyt? Vaiko aivan jotain muuta?

Riku ja Tsukiya katsahtivat toisiinsa.

“No, älä huolehdi siitä nyt. Keskity lepäämiseen”, Tsukiya sanoi ja kääntyi lähteäkseen.

“Tsukiya!” Hiro huusi. Tsukiya kääntyi katsomaan poikaa.

“Miten… Mitä…” Hän halusi kysyä siitä miehestä, mutta ei ollut valmis puhumaan aisasta.

“Älä hätäile. Puhutaan sitten kun voit paremmin. Nyt minun on parasta mennä kertomaan heräämisestäsi. Emme halua pitää heitä pimennossa, vai mitä?” Tsukiya rauhoitteli ja lähti huoneesta.

   Riku ja Hiro istuivat hetken kahdestaan vaihtamatta sanaakaan. Tunnelma kiristyi ja Rikun oli pakko sanoa jotain:

“Mitäköhän teemme nyt? Olemme olleet täällä jo monta päivää, yrittäneet katsella ympärillemme, mutta emme tunnu löytävän kahta muuta. Ovatkohan he edes saapuneet tänne?” Hiro katsoi serkkuaan hetken ihmeissään ja muisti sitten, miksi he ylipäätään olivat tulleet tänne.

“Kaupunki näytti niin isolta ettei ole yllätys ettette ole löytäneet heitä vielä. On kuin etsisimme neulaa heinäsuovasta”, Hiro oli iloinen uudesta juttelun aiheesta.

“Voi olla. Tai sitten emme ole tarkkailleet tarpeeksi ahkerasti. Tai etsineet johtolankoja”, Riku sanoi.

“No ei sitten auta kuin jatkaa etsintöjä. Kai he tulevat vastaan sitten joskus”, Hiro sanoi.

   Rikun ja Hiron jutellessa yläkerrassa, muut Vartijat juttelivat hiukan kiihtyneemmin alakerrassa.

“Miten niin et voi jäädä?” kuulu Junen huuto ympäri huonetta.

“Sain Aratalta viestin, jossa minua pyydettiin palaamaan saman tien leirille. Siellä on tapahtunut jotain odottamatonta”, Tam yritti selittää nuorisolle.

   Suzu leikki talon emännän pojan kanssa toisessa huoneessa, mutta kuunteli tarkkaavaisena keittiön keskustelua. June seisoi pöydän päädyssä nojaten pöytään raskaasti. Tsukiya ja Mizuto istuivat pöydän sivuilla tutkaillen tilannetta. Tam seisoi takaoven suulla valmiina lähtöön.

   “Miten meidän kuuluisi löytää tai tehdä yhtään mitään ilman kenenkään apua. Emme tiedä yhtikäs mitään tästä maailmasta”, June huusi Tamille kuin tämä ei muuten olisi ymmärtänyt.

“Olen todella pahoillani tästä June, mutta asia ei voi odottaa. Arata tietää että tarvitsette apua, eikä lähettäisi pyyntöä ellei asia olisi tärkeä”, Tam sanoi ja toivoi tytön ymmärtävän sen.

   June ymmärsi muttei halunnut hyväksyä että taas joku oli jättämässä hänet taakseen. Samalla tavalla kuin hänen vanhempansa. Samalla tavalla kuin Ken. Ei! Hän ei suostunut ajattelemaan heitä! Hänellä oli uusi joukko ihmisiä, ystäviä jotka eivät hylkäisi häntä! Tai niin hän uskotteli itselleen.

“June, anna olla. Tam on aivan oikeassa. Ei Arata olisi pyytänyt häntä takaisin ellei aisa olisi tärkeä. Sitä paitsi mehän… mehän olemme Vartijoita. Ei meitä niin helposti nujerreta”, Tsukiya sanoi. Hetken aikaa kaikista tuntui kuin hän olisi halunnut sanoa jotain muuta.

“Helposti! Viimeksi kun löysimme teidät, itse olit puoliksi hukkunut, Hiro ja Riku olivat molemmat tajuttomia, toinen heistä ei ole herännyt kolmeen päivään. Sano mitä sanot, mutta minulle se merkitsee jotain”, June luetteli pää punaisena.

   “Anteeksi”, he kuulivat jonkun sanovan. Hiro seisoi portailla. Hän näytti haamulta. Kalpea iho, riutunut keho ja lasiset silmät saivat sellaisen vaikutuksen.

“Ei! En tarkoittanut sitä niin!” June sanoi nopeasti.

“Älä valehtele minulle June. Tiedän etten ole… vahva kuin te. En ole…” Hiro yritti jatkaa, mutta Tsukiya keskeytti:

“June on oikeassa. Se ei ole sinun vikasi. Älä ota vastuuta yksinään harteillesi. Ilman sinua en todennäköisesti olisi tässä nyt. Emme olisi edes täällä. Voi olla että et ole vahvin tai nopein meistä. Mutta suunnitelmasi ja tietosi ovat kallisarvoiset. Käytä sinä aivojasi, jätä loppu meille… Hitsi, toi kuulosti niin kliseiseltä. Mutta tässä tilanteessa se tosiaan on totta.”

    Hetken huoneessa oli aivan hiljaista.

“Vau. Valokuvapoika osaa puhua”, June sanoi sarkastisesti. Tsukiyan kasvot vetivät vertoja tomaatille.

“Suu kiinni!” poika huusi. Huone räjähti nauruun. Jopa Tsukiya hymyili.

   Tam sanoi palaavansa mahdollisimman pian. Hän pyysi etteivät he lähtisi minnekään ennen hänen paluuta. June näytti edelleen hiukan happamalta, mutta nieli vastaväitteensä kunniakkaasti. Suzu antoi Tamille jotain juuri ennen tämän lähtöä.

“Turvallista matkaa”, Suzu sanoi. Tam katsoi esinettä, mutta kukaan muu ei nähnyt mikä se oli. Oli se mikä tahansa se toi hymyn Tamin huulille.

“Pitäkää huoli itsestänne”, Tam sanoi ja nousi ratsaille. Ei kestänyt kauan kun nainen oli jo kadonnut ihmispaljouteen hevosensa kanssa.

   Päivät kuluivat. Nuoret etsivät ja kyselivät ympäri kaupunkia kahdesta muusta Vartijasta, mutta he eivät saaneet minkäänlaista vihiä siitä missä kaksikko voisi oleskella. Tamilta ei myöskään kuulunut minkäänlaista vastausta, ja kaikki alkoivat käydä epätoivoisiksi.

   Talon emäntä ja isäntä yrittivät auttaa mahdollisimman paljon, mutta nyt heillä oli muutama ekstra suu ruokittavana, eikä kaikki tosiaankaan olleet pieniruokaisia. Ja niin kuin sanonta menee: raha ei kasva puussa.

   Mizuto ei saanut kunnolla nukutuksi ja päätti käväistä ulkona. Alakertaan päästyään hän huomasi oleskeluhuoneesta kajastavan valoa. Mizuto hiipi hiljaa ovelle varmistamaan kuka oli edelleen hereillä.

“… varaa. Tamin meille antamat rahat ovat loppumaisillaan, eikä meidän oma rahatilanteemme ole niin hyvä. Pahoin pelkään että joudumme pyytämään heitä lähtemään pian”, Mizuto kuuli talon isännän sanovan.

“Heillä ei ole paikkaa minne mennä, eivätkä he tiedä miten toimia tässä maailmassa. Kaupungilla on alettu puhumaan. Jokin…” emäntä sanoi, mutta heidän lapsensa alkoi itkeä yläkerrassa.

   Mizuto piiloutui nopeasti pöydän taakse. Emäntä kulki pojan ohi takaisin yläkertaan. Isäntä meni pian perässä, jättäen Mizuton alakertaan yksinään.

   Mizuto mietti heidän puhumia sanoja. Vaikka hän ei pitänyt ajatuksesta, hänen oli pakko myöntää etteivät he voisi jäädä tänne kovin pitkäksi aikaa. Hän tiesi heidän tilanteensa hyvin, olihan hän kasvanut samankaltaisessa tilanteessa itsekin. Perheessä, jossa oli liian monta suuta ruokittavana. Yhdeksän sisarusta ja äiti, jonka palkassa ei ollut kehumista. Vaikka Mizuto ja Kenta, hänen isoveljensä, yrittivätkin tienata pikkurahasummia kaikkialta mistä he sitä voisivat saada, he saivat hädin tuskin joka päivä ruuan pöytään.

   Mizuto pakeni ovesta ulkoilmaan. Kuutamo kohosi korkealla yläpuolella, ja Mizuto hengitti hitaasti syvään. Mitäköhän kotona tapahtui? Olisivatkohan he huolissaan? Todennäköisesti. Kenta on todennäköisesti juossut koko kaupungin moneen kertaan läpi. Mariko, vanhin hänen pikkusiskoistaan, lohduttaisi äitiä, joka olisi murheen murtama. Takashi ja Akira pilailisivat ja yrittivät keventää tilannetta näin. Loput sisaruksista olivat joko liian pieniä tajuamaan tilannetta tai liian peloissaan ja masentuneita auttamaan tilanteessa.

   “Oletko kunnossa?” Mizuto kuuli takaansa. Ovensuussa seisoi June päällään vain lyhythihainen ja shortsit. Mizuton kasvoille nousi pieni puna, mutta yönpimeys piilotti sen.

“Mietin vain perhettäni. On kulunut jo kaksi viikkoa. He ovat varmasti huolissaan. Jos siis edelleen uskovat minun elävän”, Mizuto kertoi. June hymähti ja käveli Mizuton viereen.

“Sinulla on onnea, teidäthän sen? Sinun perheesi välittää sinusta. Minun on todennäköisesti iloinen että pääsivät minusta eroon”, June sanoi katkeruus selvästi äänessään.

“Älä sano noin. He varmasti välittävät sinusta. Jos teillä oli riita ennen lähtöä eiköhän se unohdu”, Mizuto sanoi. Jälleen June hymähti.

“Riita? Ennen tänne lähtöä? Olisipa vain. Meidän "riitamme” on kestänyt jo vuosia. Olen heidän pikkuhirviönsä, joka on liian kammottava ja vaarallinen jopa normaaliin keskusteluun. En usko että he antaisivat minun edes astelevan samalla kadulla, ellen olisi heidän tyttärensä", June sanoi jättäen suuhun kitkerän maun.

    Mizuto kuunteli hiljaa. Hän tiesi ettei kaikilla ollut yhtä terveellinen suhde perheeseensä kuin hänellä, mutta ajatus siitä että yhdellä hänen läheisimmistä ihmisistä kärsi moisesta veti hänet hiljaiseksi.

“Olen pahoillani. En tajunnut sinun tilannettasi. Mutta oletko aivan varma, etteivät he välitä ollenkaan mitä sinulle tapahtuu?” Mizuto ei puhunut pelkästään Junelle.

“Äitini saattaa ihmetellä minne olen kadonnut, mutta isäni ei todennäköisesti edes ajattele koko asiaa. Ja jos hän etsii minua, se johtuu vain siitä, etten minä voi aiheuttaa harmeja. Isäni on sellainen; kunniallinen paskiainen, joka välittää enemmän ulkopuolisista ja perheensä maineesta kuin oman tyttärensä hyvinvoinnista. Olen pahoillani, et todennäköisesti halua kuulla minun kurjasta perheestäni”, June paasasi.

“Ei minun perheenikään ole täysin kultainen. Isäni, herra maailmankuulu, juhlii rahojensa keskellä, välittämättä tippaakaan meistä. Voisi kuvitella, että Kenta ja minä olisimme edes jonkin arvoisia hänelle, mutta en ole nähnyt häntä edes lehdissä. Tiedän nämä asiat tiedän vain äitini ja Kentan välityksellä”, Mizuto kertoi.

   June oli hetken aikaa hiljaa. Ja kun Mizuto luuli hänen sanovan jotain syvällistä ja lohduttavaa, tyttö sanoi vain:

“Meidän pitäisi varmaan palata sisälle. Tämä hiljaisuus alkaa karmimaan.” June kääntyi ja katosi ovesta sisään. Mizuto katsahti vielä kerran tähtitaivaalle, mutta seurasi sitten perässä.

    Aamulla kaikki olivat hiljaa. Tunnelma oli kiusallinen, mutta kukaan ei tiennyt mitä sanoa. Heille kaikille oli juuri kerrottu etteivät he voi jäädä tänne. Kukaan ei selvästikään pitänyt tilanteesta, mutta kukaan ei voinut panna vastaan. Talo ei ollut heidän. Eivätkä he voineet pyytää heiltä enempää. Kyseessä oli heidän rahansa, joilla heidän kuuluisi elättää itsensä ja lapsensa.

    Tsukiya olisi halunnut huutaa turhautumisesta, mutta se ei helpottaisi asiaa yhtään.

“Me ymmärrämme. Jatkamme tästä omillamme. Kiitos kuitenkin huolenpidostanne”, hän kuuli Mizuton sanovan. Sekä isäntä ja emäntä näyttivät kurjilta, mutta yrittivät hymyillä rohkaisevasti.

“Olemme pahoillamme, mutta emme voi tehdä enää mitään”, emäntä yritti pyydellä anteeksi, mutta Mizuto vain pudisteli päätään:

“Älä turhaan pyytele anteeksi. Meidän on aika lähteä. Ehkä nyt keskitymme enemmän kahden muun etsintään. Ja se olisi paras jos aloitamme etsinnät saman tien.” Tämän sanottuaan hän nousi ja kapusi portaat ylös hakemaan omat tavaransa.. Muut lapset katsahtivat toisiinsa ja seurasivat pian perässä.

   Kun he viimein jäätivät talon taakseen, taluttaen kolmea hevosta mukanaan, Hiro viimein turhautui:

“Mitä nyt? Meillä ei ole rahaa, majapaikkaa tai edes suunnitelmaa miten toimia tästä eteenpäin!” Hiron kädet heiluivat vimmatusti.

“Rauhoitu. Aloitamme helpoimmasta. Laadimme suunnitelman. Mutta haluaisin viedä nämä hevoset jonnekin. Ei ole varmaankaan kovin viisasta raahata niitä mukanamme koko aikaa”, Tsukiya sanoi.

“Mutta minne voimme ne viedä. En usko että täällä on ilmaisia tallipaikkoja”, Riku kysyi.

“Viedään ne kaupungin reunalle. Saavat laiduntaa siellä. Sitten katsomme miten toimia”, Tsukiya ehdotti.

“Laiduntaa? Eikös ne voi juosta pakoon?” Riku kysyi.

“No, sinähän hallitset kasveja. Katselin sinua yksi päivä ja sait kasvatettua juuri sopivan kokoisia puita. Meidän on ainoastaan kiinnitettävä niiden väliin jotain, niin valmis aitaus on valmis”, Tsukiya mainitsi.

“En oikein tiedä. Eikö olisi vain helpompaa myydä ne. Ne saisi hyvän kodin ja me hiukan taskurahaa”, June ehdotti.

“Muuten hyvä idea, mutta hevoset eivät tarkalleen ottaen ole meidän. Mitäköhän Arata sanoisi siihen, jos kerromme myyneemme hänen hevosensa”, Tsukiya huomautti.

“Hän varmasti ymmärtäisi tilanteen. En usko että hän suuttuisi siitä, ainakaan kovin paljon”, June intti.

“Ja niiden omistajuus voi jatkua pidemmälle. Sodassa yleensä lainataan hevosia siviileistä aivan samalla mitalla kuin miehiä”, Tsukiya taas väitti vastaan.

    Oli hetken hiljaista.

“Kuinka sinä tiesit tuon?” Hiro kysyi ihmeissään. Tsukiyan kasvoille nousi pieni puna.

“Kyllä minäkin teidän jotain. En minä ole täysin toivoton tapaus”, Tsukiya sanoi.

“Et tuollaisia asioita. Nyt kerro”, June sanoi. Tsukiya katsoi muita hetken, mutta vastasi lopulta:

“Näin erään elokuvan, jossa se kerrottiin. Olisikohan nimi ollut sotaratsu.” Muut katsoivat poikaa hetken.

“Se sen selittääkin. Minä jo hetken luulin, että hän olisi opiskellut jotain”, June tuhahti. Kaikki paitsi Tsukiya purskahtivat nauruun. Tsukiya vain katsoi heitä pahasti.

   “Me siis veimme hevoset laitumelle? Ei vastaväitteitä?” Suzu kysyi. Joukko oli hiljaa.

“Selvä sitten! Muistaakseni meidän täytyy mennä tuonne!” Suzu huudahti iloisesti ja alkoi johdattaa ryhmää kaupungin laidalle. Kuut vilkuilivat toisiaan. Suzu oli hiukan epätavallisen iloinen. Aisasta ei kuitenkaan haluttu puhua sen pidempään.

   Nuorten kävellessä kaduilla näkyi jo tähän aikaan aamusta paljon ihmisiä. He ostelivat niiden harvojen auenneiden kojujen edessä jotain tarpeettomia esineitä ja huutelivat toiselleen mitä sattui.

“On mukava nähdä ettei sota vaikuta liikaa näiden ihmisten arkeen”, Suzu sanoi.

“Tai sitten se vaikuttaa ja tämä on heidän pakokeino”, Tsukiya sanoi.

“Sinun oli pakko mainita asiasta”, Suzu tiuskaisi.

“Anteeksi. Kaipa tämä tilanne vaikuttaa minuun pahemmin kuin uskoinkaan”, Tsukiya sanoi häpeillen.

“Älä sano noinkaan! Nyt ei ajatella sitä!” Suzu kivahti taas.

“Anteeksi. Minun olisi varmaan parempi olla hiljaa”, Tsukiya sanoi.

“Teeppä niin”, June sanoi.

   Pian he saapuivat kaupungin laitaan. Heidän edessä kohosi korkea kukkula, jonka takaa he olivat saapuneet muutama päivä sitten. Nyt kun aurinko alkoi nousta sen takaa, se sai todella taianomaisen vaikutelman.

   He joutuivat kävelemään hiukan ajateltua kauemmas, sillä pellot valtasivat paljon tilaa kaupungin reunoilta. Kun he lopulta saapuivat sopivalle alueelle, Rikulla oli huikan hankaluuksia kasvattaa sopivan kokoiset puut. Tsukiya ja Mizuto etsivät irtopuita ja Riku kasvatti muutaman paksun köynnöksen. Pian ruohikolla oli hyvän kokoinen aitaus kolmelle hevoselle.

   He olivat pian lähtemässä takasin päin kun Rikun smaragdi rupesi hehkumaan.

“Mitä ihmettä te teette?” Airan ääni lävisti ilman.

“Palata takaisin kaupunkiin, kuinka niin?” Tsukiya sanoi.

“Ja jättää hevoset tänne ilman vettä ja vahtia? Näyttää tulevan kuuma päivä, ja aivan samalla tavalla kuin ihmisetkin hevoset tarvitsevat nestettä. Ja vaikka ette antaisitte niille paljon ne ovat silti todella hyväkuntoisia hevosia. Kuka vain ohikulkija voi napata ne mukaan ja olette tehneet turhaa työtä. Täällä ei olla niin oikeudenmukaisia”, Aira huomautti. Nuoret katsoivat toisiaan. Kuinka he eivät tajunneet tätä?

  Pian Tsukiya, Mizuto ja Suzu lähtivät takaisin kaupunkiin. Hiro jäi hevosten luo vesivoimiensa takia, Riku Airan pyynnöstä ja June vahtimaan varkaiden varalta.

“Palaamme viimeistään ennen auringon laskua!” Suzu tiedotti.

   Pian he tallustelivat kaduilla kuin vanhat tekijät. Suzu osoitteli kaikenlaisia omituisia esineitä. Hän hiukan harmitteli ettei hellä ollut rahaa ostaa yhtään mitään.

  Katseltuaan hetken ympärilleen, heidän eteensä sysättiin nuori poika. Pojalla oli tumman ruskeat hiukset, jotka yltivät olkapäille. Päällään pojalla oli normaali ruskea tunika päällä, jollaisia täällä näki suurimmalla osalla nuorista. Tumman ruskeat kuluneet housut olivat hiukan liian isot pojalle, ja hän olikin vetänyt alkeellisen narun pitämään niitä’ ylhäällä.

   Poika nousi vaivoin konttausasentoon, mutta jalka törkkäsi hänet kovakouraisesti takaisin maahan.

“Opettele ensin kunnioittamaan parempiasi ja nouse vasta sitten maasta, poju!” sanoi iso kokoinen mies.

    Mies tosiaan oli iso. Lentokoneessa hän olisi tarvinnut kaksi paikkaa. Ei ylensyönnin takia, vaan hänen muskeleiden ja hartialeveyden takia. Vaikka ei hänen sitä tarvitsisi varata. Mies itsessään oli tarpeeksi pelottava; julma hymy ja silmät, jotka kertoivat ettei kaikki ollut kunnossa korvien väissä, pitivät siitä huolen.

   “Lopeta! Lopeta, ole kiltti!”, joku tyttö huusi ja tarttui epätoivoisesti muskelimiehen kädestä kiinni. Mies katsahti tyttöä paheksuvasti ja tönäisi hänet maahan. Tytön oranssit hiukset aukesivat, jolloin latvat laahasivat maassa. Poika yritti nousta auttamaan, mutta hänet potkaistiin jälleen maahan.

“Maahan, poika! Et nouse ennen kun minä annan sinulle luvan! Ja mitä sinuun tulee”, mies sanoi osoittaen tyttöä, “sinä saat enemmän kuin haluat.”

  Mies tunsi jonkun tökkivän hänen kättään. Kääntyessään katsomaan, hän sai nyrkin naamaansa. Hän horjahti ja kun hän sai tasapainonsa takaisin, hän ei ehtinyt nähdä lyöjänsä. Hän ei myöskään nähnyt kahta uhriaan, jotka olivat vain muutaman sekunti maanneet avuttomina maassa.

  Miehen etsien raivoissaan saalistaan, kaksikkoa vedettiin perässä pitkin katuja. Tsukiya ja Mizuto olivat edelleen hikan sekaisin. Lyöjä nimittäin ei ollut kumpikaan heistä. Suzu oli menettänyt malttinsa ja todella lyönyt miestä, joka oli vähintään kaksi kertaa häntä isompi.

   Kun he olivat varmistaneet etteivät he olleet lähelläkään miestä, kaikki kääntyivät katsomaan Suzua.

“Mitä… miksi sinä…? Tajutako mitä sinä teit tuolla äsken?” Tsukiya sai lopulta sanottua asiansa. Suzu näytti hetken hämmentyneeltä, mutta pian ilme muuttui happamaksi.

“Tietysti! Enkä kadu tippaakaan!” Suzu sanoi.

“Vau, vietät aivan liian paljon aikaa Junen kanssa”, Tsukiya sanoi.

“Mitä? Luuletko tosiaan että olen aina se samainen kiltti tyttö, joka ei osaa puolustaa itseään? No, nyt sinun kuulusi ajatella toisin!” Suzu tokaisi.

“En minä… mutta… et sinä koskaan lyö ketään. Kotonakin sinä et koskaan käynyt väkivaltaiseksi, et edes kun sinun kimppuusi käytiin silloin kerran”, Tsukiya yritti selitellä.

“Minä en lyö… usein… koska minun ei tarvitse. Voin kävellä paikalta pois pääpystyssä, ilman mitään typerää toimintaa”, Suzu sanoi. Tsukiya ei osannut väittää vastaan. Hän mietti Suzun sanoja. Moittiko hän heitä. Mizuto ja hän haastoivat jatkuvasti riitaa.

  Ennen kun hän ehti sanoa mitään takaisin, oranssihiuksinen tyttö astui lähemmäs.

“Kiitos avusta, mutta jos saanen kysyä, ketä te olette? Kukaan ei ole auttanut meitä sitten tänne saapumisen jälkeen. Ei ilman vastapalvelusta. Te… haluatteko te jotain?”, tyttö kysyi. Nyt kun he olivat rauhallisemmassa tilanteessa, Tsukiya ehti tutkailla tyttöä tarkemmin. Hänellä oli vihreät silmät ja päällään pitkä vihreä puuvilla mekko. Lantion kohdalla hänellä lepäsi paksu ruskea vyö, josta riippui erikokoisia pusseja.

   “Emme pyydä mitään vastineeksi. Ei olisi reilua, että ensin pelastamme teidät, jonka jälkeen pyytäisimme jotain vastineeksi. Ei ole meidän tyylistä”, Tsukiya sanoi. Tyttö oli aikeissa sanoa jotain, mutta poika ennätti ensin:

“Olemme tavanneet monta jotka ovat sanoneet tuon samaisen lauseen. Miksi uskoisimme teitä?” Pojan liilat silmät tuijottivat heitä. Silmät saivat kaikki hiukan vaivautuneiksi, mutta Tsukiya sai sanotuksi:

“Emme ole valehtelijoita. Uskokaa tai älkää, mutta kaikki eivät ole yhtä mätiä.”

“Miten vain. No sitten te varmaan annatte meidän mennä?” poika sanoi.

   Hän kääntyi pois kyseiseltä kujalta. Tyttö katsahti vielä heitä, mutta juoksi pojan perään. hän kuitenkin kompastui ja yhden hänen laukkunsa sisältö levisi maahan. Se mitä sen sisältä paljastui tuli yllätyksenä kaikille. Maassa tytön lähellä makasi todella tuttu esine, esine jota kaikki käyttivät Maassa.

“Onko tuo kännykkä?” Mizuto kysyi. Tyttö katsoi häntä erikoisesti. Hän nyökkäsi pienesti.

“Kuinka sinä sen tiedät?” hän kysyi.

   Mizuto, Tsukiya ja Suzu katsahtivat toisiinsa. Olivatko he kaksi uupuvaa Vartijaa? Tsukiya nyökkäsi. He olivat ensimmäinen edes lupaava pari, jonka he olivat löytäneet viikon sisällä.

“Me tuleemme Maasta myös. Tehän olette sieltä kotoisin?” Suzu sanoi.

Tyttö nyökkäsi. Tsukiya ei voinut enää pitää innostusta sisällään.

“Teidän on pakko olla etsimämme henkilöt. Olemme etsineet teitä jo viikon. Ette tiedä kuinka hankalaa oli löytää teidät näiden ihmisten joukosta”, Tsukiya sanoi. Poika katsoi heitä paheksuvasti.

“Etkö juuri sanonut ettette halua mitään?” hän huomautti.

“Olen pahoillani siitä, mutta en tiennyt keitä te olitte. En pyytäisi tätä ellei olisi aivan pakko”, Tsukiya yritti selittää.

Poika katsoi heitä happamasti, mutta tyttö sanoi:

“Olen Cathelyn, mutta sanokaa vain Cate. Ja tuo äkäpussi on Andrew. Olette etsineet meitä? Miten tiesitte meidän olevan täällä? Emme ole koskaan tavanneet?”

“Emme, mutta kuulimme teistä eräältä tuntemaltamme henkilöltä. Hän tiesi meidänkin tulosta jo kauan ennen meitä. Ja hän oli saanut kuulla sen oraakkelilta. Emme tiedä tarkkaan miten se toimii, mutta… niin, saimme tietää teistä häneltä”, Suzu kertoi.

“Oh… okei, mitä sitten?” Cate sanoi iloiseen sävyyn.

“Hetkinen, Cate. Luotat heihin noin helposti? Mitäs jos se on ansa?” Andrew sanoi.

“Sitten… en minä vain tiedä. Keksimme jotain sitten silloin. Mutta me tarvitsemme apua”, Cate vastasi takaisin, osoittamatta lainkaan minkäänlaista huolenaihetta.

“Emmekä tarvitse. Olemme pärjänneet tähän asti kahdestaan vallan mainiosti. Mikä saa sinut sanomaan moista?” Andrew sanoi.

“Vallan mainiosti? Saamme hädin tuskin syödäksemme, löydämme itsemme mitä… eriskummallisimmista kapakoista ja ränsistyneistä taloista, tappeluita syttyy melkein joka päivä. Joo, hyvin meillä menee”, Cate sanoi sarkastisesti.

   Andrew katsoi tyttöä happamasti, mutta ennen kun mitään muuta ehdittiin sanomaan, korkealta heidän yläpuoleltaan kuului hälytyskellojen soittoa.

“Roistoja! Ryöväreitä! Miehet aseisiin!” jostain kuului huuto.

“Mistä?” kuului toinen huuto.

“Kukkulalta! Vauhtia!” kolmas ääni huusi.

   “Lähdetään. Emme halua joutua ryövätyksi”, Suzu sanoi. Tsukiya kalpeni, kun yksi ajatus syrjäytti muut.

“Mitä?” Mizuto kysyi. Tsukiya kääntyi katsomaan häntä ja sanoi:

“June.”

ic_web Created with Sketch. tarina-anglida
ic_visibility Created with Sketch. 0 notes